Miusta tuntuu, että näitä elämääkin suurempia jalkapallomatseja on koko ajan, siis juuri niitä, joiden ajaksi koko kaupunki pysähtyy pidättämään hengitystä, minkä jälkeen haukkomaan senkin edestä ilmaa keuhkoihinsa, huutamaan ja laulamaan voitonjuhlan koittaessa.
Lauantaina oli yksi näistä suurista, Mestareiden liigan finaali, jossa Barca rökitti Manchisterin. Matsia olin itse seuraamassa kaveriporukalla aivan Placa Espanyan kupeessa, kaverin parvekkeelle pystytetyssä kisastudiossa: telkkari ja kaiuttimet syöttivät ottelun suorana istuessamme puutarhatuoleilla, tapittaen sulavaa pallottelua, mussuttaen paikalliseen tapaan kaikenlaista pikkupurtavaa sipsien, suolapähkinöiden, tortilla-munakkaan ja oliivien väliltä.
Alkupelissä sai ehkä jopa jännittääkin lopputuloksen puolesta, mutta sitten, kun maaleja alkoi kertyä Barcalle, ei englantilaisista tainnut olla vastusta. Riemu ratkesi, kun peli puhallettiin päättyneeksi: tanssimme ja lauloimme, sekä ryntäsimme katsomaan parvekkeelta kadulle valuvaa ihmisvirtaa ja tööttäileviä autoja. Televisio näytti kuitenkin suurimmat bileet, jotka taisivat olla ulkoilmascreenien luona, esimerkiksi Arc de Triomf-kaarella, jossa ihmiset heiluttelivat pahvikäsiään Barcan puna-sinimaalaukset naamassa ja liput harteillaan. Pelkäsin junamatkaani kotiin, sillä aseman tukki suuret fanijoukot. Onneksi kuitenkin useimmat jalkapallointoilijat halusivat juurikin Barcelonan suuntaan puolen yön jälkeen juhlimaan, ei niinkään tänne "metsään", jonne itse olin palailemassa. Vaikka en junamatkaani hulluttelijoiden kanssa olisi mielelläni jakanut, olisin kernaasti halunut jatkaa juhlaa Barcelonan yössä, tai osallistua sunnuntain voitonparaatiin, joka rohmusi lähes miljoonayleisön kaduilla ja stadionilla. Itselläni oli kuitenkin toisenlainen sunnuntaisuunnitelma (kerron siitä varmaan myöhemmin), joten jalkapallo jäi tässä kisassa kakkoseksi.
Tunnisteet: Barcelona, tapahtumat, ystävät
