Yhtenä kauniina vapaapäivänä kuvittelin heränneeni rauhalliseen, laiskaan kotiaamuun. Tämän autuaan ajatuksen rikkoi sen, kun pojat keksivät ekstemporee, että nyt lähdetään kalliokiipeilemään. Meidän porukan pojat on hieman tuollaista extremeen menevää sorttia, joten vastustelu ei tietenkään olisi auttanut, ja olinhan itsekin salaa hieman innoissani, sillä jos en itse uskaltaisi kivenlohkareilla apinoida, niin ainakin voisin katsoa muutamia komeita karjuja lihaskunnollaan pönkittämässä.
Olen kerran aikaisemmin, itse asiassa juuri ensimmäistä kertaa Barcelonassa vieraillessani, uskaltanut pistää valjaat jalkaan, ja kiivetä kallioseinämiä pitkin. Onneksi aina on mukana joku, jolla on tietoa ja taitoa hommasta, kunnon kamppeet ja paljon vinkkejä, miten siinä sitten pitää käsiään ja jalkojaa väännellä. Päädyimme upealle paikalle, kahden kallion väliin "rotkoon", jonka seinämät kimaltelivat kelta-punaisesta hiekasta.
Muutamat pojista olivat tehneet homma jo sen verran paljon, että kipuaminen ei tuottanut ylivoimaisia vaikeuksia, mutta me muut sitten kompuroimme oman tasomme mukaan. Itse asiassa sinne ylös kipuaminen näyttää miljoona kertaa helpommalta siinä vaiheessa, kun itsellä on vielä jalat tukevasti maanpinnalla. Sitten siellä seinässä kiikkuessa tilanne onkin ihan toinen: niitä hyviä jalan ja käden paikkoja ei näekään niin helpolla, itsensä kannatteleminen on yllättävän raskasta ja ylös kapuaminen voimiavievää.
 |
| Olin vähän vakavaa naamaa ennen menoa.. |
Tästä voikin sitten päätellä, että kokemuksen rintaäänellä näitä faktoja kerron. Olen nimittäin toisinaan mieletön arkajalka, mutta kyllä tämä jänishousu, monien monien houkuttelujen jälkeen, uskaltautui taas ylittämään rajojaan. Monta kertaa ehdin jo matkan varrella huutaa, että en pysty, en pysty, mutta pojat tsemppasivat ihan ylös asti. Kerrottakoon kuitenkin, että rinne, jonka kipusin, oli vastapuolella oleva helpompi versio, jota sitten viimeisenä koitettiin. Pojilla oli jo jalat maitohapoilla ja sormet runneltuina ensimmäisen rankan koitoksen jälkeen, joten puhti ei riittänyt monillakaan heistä enää edes tuohon helpompaan. Vai olisikohan se ollut sittenkin kiinni siitä, että olin vaan yksinkertaisesti niin paljon parempi, heh?
Tunnisteet: luonto, ystävät
