Sant Andreussa, täällä Barcelonaan verrattuna keskellä-ei-mitään, järjestettiin viime viikonloppuna kauppa- ja teollisuusmessut, Mostra comercial i industrial, jonka johdosta kadutkin täyttyivät niin ihmisistä kuin baariteltoista ja esiintymislavoista. Ohjelmassa oli mm. tanssiesityksiä, juoksukilpailut, ulkoilmadisco ja rokkikonsertti.
Perjantaina olin hyppiä tasajalkaa riemusta, sillä sain Ekaterinan houkuteltua seurakseni "kylän poikia" (ja tyttöjä) katselemaan. Käytännössä menimme istuskelemaan terassin nurkkaan, lipittämään coca colaa ja höpisemään omia juttujamme Barcelonan elämästä ja Joensuu ikävästä (Ekaterina oli sattumoisin opiskellut siellä juuri viime vuonna, niin kuin minäkin, mutta emme pienestä kaupungista huolimatta olleet koskaan törmänneet.).
Kuin pikkutyttö tivolissa, Ekaterina halusi myös herkutella hattaralla. Meininki oli aika laimeaa vielä alkuillasta, joten vaelsimme lähemmäksi kylämme ainoaa klubia (mutta sentään yksi iso semmoinen täällä on!). Kello kaksitoista oli toki aivan liian aikainen sisäänpyrkimiselle, joten menimme tappamaan aikaa Burger Kingiin (?!). Kahvin tilaus osoittautui hyvin vaikeaksi, sillä olimme hieman pihalla, kun ensin kysyttiin, halutaanko kahvi lyhyenä vai pitkänä, ja seuraavaksi käteen ojennetaan kapistus, joka tulisi tunkea kahvikoneeseen, jotta sen saisi laulamaan (=syöttämään kahvia pahvimukiin). Ja sittenkin, kun kahvin saimme, ei kone suostunut pienen odottelunkaan jälkeen antamaan tipan tippaa maitoa kahviin. Vähän blondeina kysyimme ystävälliseltä henkilökunnalta, mitä tehdä, ja he hymyillen selittivät, että maito pitää pyytää erikseen tiskiltä.
Vähän ennen kahta uskaltauduttiin kurkkaamaan, millainen meno klubilla olisi. En ollut koskaan piipahtanutkaan siellä, ja kerrankin kun tyttöseuraa mukanani raahasin, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväksi. Hiljaisuuden vallitessa kysäisimme portsareilta naureskellen, että onko siellä edes porukkaa. "No sanotaanko, että vähän", vastasi toinen. Ilmeestä pystyi kyllä lukemaan totuuden. "Eli kaksi?", pistin takaisin. "No käykää kurkkaa, tänään on ilmainen sisäänpääsy." Viisihuoneisen klubikompleksin saleista vain yksi oli auki. Sen baaritiskillä kökötti pari tyyppiä ja tanssilattialla heilui kolme. Heidän lisäksi pari baarimikkoa ja dj. Sekä me "turistiparat". Eihän sinne voinut laimeaa menoa häpeilemään jäädä. Päätimme lähteä takaisin keskustaan, jossa katujuhlat olivat parhaimmillaan.
Meno oli parissa tunnissa muuttunut ulkoilmadiscon alettua: espanjalaiset ja katalaanit pomppivat yhtenä ryhmänä suljetulla kadun pätkällä hittitanssimusan, rokkibiisien ja Grease-potpurin tahtiin. Koitettiin olla menossa mukana, mutta aina, kun saatiin hyvä reggaeton hytkytys päälle, dj vaihtoi sen johonkin aivan ääripääkaappaleeseen. Lisäksi meitä "ahdisteli" muutamat kanssatanssijamme, sillä poikakopla tuli mm. kyselemään rivoja, ja oltiin ihan suut auki, että "anteeks mitä?". Joku vanha höperö ukkeli seuraili meitä selittäen espanjaksi jotain, yrittipä hieman englantiakin, mutta tyydyttiin puhumaan hänelle vain suomea.
Rytmien sykkeessä joku tuli taas keskeyttämään, tällä kertaa tyttö. Hän katsoi meitä hetken aikaa, ja kysyi minulta: "Mikä sun nimi on?". Tajusin heti, kysymyksestä kuin ulkonäöstäkin, että tyttö oli Cristina. Jo kauan olimme yrittäneet saada kahvitteluhetkeä järjestettyä tämän santandreulaisen kanssa, jonka siskoon törmäsin kerran sattumalta kadulla. Nainen ilahtui englannin puhumisestani sen verran, että halusi vaihtaa minun ja siskonsa puhelinnumeroita, jotta voisimme ehkä joku päivä törmätä, ja molemmat harjoitella kieliä. Koskaan ei kuitenkaan aikataulut olleet vielä mätsänneet. Nyt sitten ihan sattumalta törmäsimme toisiimme!
Yötä ei kovin myöhään fantan voimalla jaksettu jatkaa, joten etsimme Ekaterinalle Barcelonaan menevän yöbussin kolmen aikaan. Sitä odotellessamme puistonpenkillä ehdimme käydä syvälliset keskustelut mm. pahimmista reissumokistamme ja Suomen sekä Venäjän poliittisesta tilanteesta.
Lauantai-iltana samaisella paikalla järjestettiin rock-konsertti. Lavan valtasi Loquillo, barcelonalainen rokkenrolli-bändi, joka on tehnyt musiikkia jo kunniakkaat kolmekymmentä vuotta. Olin kerran nähnyt nämä Barcelonassa jo livenä, ja siitä jäi sen verran hyvä maku suuhun, että mielelläni lähdin toistekin heitä katsomaan. Pihasta kohti konserttipaikkaa lähtiessämme taivaalta tipahteli muutamia pisaroita, mutta uskoimme sen olevan kymmenenminuutin ohimenevä kuuro. Kuurosta ei ollut tietoakaan, kun vielä tuntia myöhemmin taivas syötti H2O:ta entistä enemmän. Ensin harmiteltiin järjettömän suuria, näkymän peittäviä sateenvarjoja, joita yleisössä vaappui, mutta myöhemmin pahinta oli se, että piti etsiä sateensuojaa katoksista ja baareista, jottei paikallaolijat olisi kastuneet läpimäriksi. Tuuli yltyi biisien mukana, ja juuri, kun hittibiisit olisivat olleet vuorossa, alkoi sellaiset myrskynmerkit, että konsertti jouduttiin keskeyttämään. Odottaminen ei auttanut, vaan puutarhakalusteet lentelivät ja telttarakennelmat huojuivat. Show oli ohitse. Meillä ei toki minkään moista sateensuojaa kotimatkaamme varten ollut, joten ainut keino oli pinkoa jaloistaan minkä pääsi. Jäimme ansiokkaasti joka toisen korttelin katoksiin aina hetkeksi suojaan, kunnes tuli kadunpätkä, jossa ei moista turvaa ollut. Totta kai juuri tuona hetkenä sade voimistui niin, että kastuimme likomäriksi, kuin vaatteet päällä suihkussa käyneiksi. Onneksi sentään oli lämmin ilma, en ollut laittanut hienoimpia kuteita saatika korkeimpia korkoja enkä tuhlannut hiustenlaittoon montaa hetkeä--kaikkea odottamatonta voi aina näköjään sattua. Harmi, ettei ehditty kuulla konsertin varmasti yhtä toivotuimmista kappaletta, Cadillac solitariota, joka on itselleni muistojentäyteinen kipale. Ehkä ensi kerralla sitten. Bändi kun tuntuu tekevän näitä ilmaiskeikkoja kuitenkin suhteellisen usein.Tunnisteet: musiikki, Sant Andreu de la Barca, ystävät
Vähän ennen kahta uskaltauduttiin kurkkaamaan, millainen meno klubilla olisi. En ollut koskaan piipahtanutkaan siellä, ja kerrankin kun tyttöseuraa mukanani raahasin, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväksi. Hiljaisuuden vallitessa kysäisimme portsareilta naureskellen, että onko siellä edes porukkaa. "No sanotaanko, että vähän", vastasi toinen. Ilmeestä pystyi kyllä lukemaan totuuden. "Eli kaksi?", pistin takaisin. "No käykää kurkkaa, tänään on ilmainen sisäänpääsy." Viisihuoneisen klubikompleksin saleista vain yksi oli auki. Sen baaritiskillä kökötti pari tyyppiä ja tanssilattialla heilui kolme. Heidän lisäksi pari baarimikkoa ja dj. Sekä me "turistiparat". Eihän sinne voinut laimeaa menoa häpeilemään jäädä. Päätimme lähteä takaisin keskustaan, jossa katujuhlat olivat parhaimmillaan.
