maanantai 25. syyskuuta 2017

Mitä ihmettä siellä Kataloniassa on oikein meneillään?

"Äänestäminen tekee meistä vapaita", julisti plakaatti mielenosoituksessa sunnuntaina.
Katalonian itsenäisyys, kansanäänestys, mielenosoitukset... näistä aiheista on viime aikojen mediat sekä kahvipöydät täyttyneet. Eikä kyse ole todellakaan vaan kaikkien huulilla olevista puheenaiheista, vaan ihan oikeista tapahtumista, joiden kehittymistä Kataloniassa seurataan hetki hetkeltä.

Minun on henkilökohtaisesti vaikea kirjoittaa mitään kaiken kattavaa totuutta Katalonian nykytilasta ja tapahtumien luonteesta - sitä tuskin kukaan pystyy tässä tilanteessa tekemään. Olen seurannut keskustelua niin töissä, kaduilla, kavereiden kesken kuin hieman uutisistakin, mutta on jokseenkin hankalaa tehdä selvitystä koko hulabaloosta. Siksi ainoa asia, jonka voin tehdä, on kirjoittaa omista kokemuksistani ja kuulemistani asioista.

Lyhyesti tiivistäen Kataloniassa on paljon ihmisiä, kansanliikkeitä ja puolueita, jotka ovat haikailleet jo pitkään Katalonian itsenäistymistä. Syitä haluun itsenäistyä on varmasti yhtä monta kuin itsenäisyysmielisiä, mutta yleisimmin perusteluina on jokin seuraavista tai niiden sekoitus:

  • Tunne omasta kansakunnasta: oma kulttuuri ja kieli joka poikkeaa Espanjasta.
  • Taloudelliset syyt: Katalonian talous on paremmalla mallilla kuin monen muun Espanjan alueen. Näin ollen suhteessa muihin Espanjan alueisiin se myös kerryttää enemmän verotuloja Espanjan keskushallinnolle. Useat näkevät, että vaihtokauppa ei ole tasavertainen: Katalonia antaa enemmän kuin saa itse takaisin. Monen mielestä talous kukoistaisi, jos rahat jäisivät "kotiin", eivätkä valuisi muualle. Lisäksi monet Kataloniassa ajattelevat, että varoja käytetään väärin ja vääriin tarkoituksiin.
  • Poliittiset syyt: Toinen toistaan oudompien lahjontaskandaalien ja erinäisten poliittisten kikkailujen paljastuminen Madridin keskushallinnon ja sen puoluiden toiminnassa ei ole herättänyt luottamusta. Kataloniassa, kuten laajemminkin Espanjassa, velloo tyytymättömyys hallinnon toimiin, ja useat kaipaavat muutosta. Koska muutos ei näytä olevan tulossa Espanjan puolelta, monet ovat alkaneet pohtia muita reittejä poliittisen järjestelmän muuttamiselle. Näin ollen Katalonian itsenäistyminen nähtäisiin mahdollisuutena aloittaa kuin "puhtaalta pöydältä" luomalla uusi, erilainen yhteiskunta.
Katalonian itsenäisyysaikeet ovat nousseet viime vuosina pinnalle kasvavissa määrin. Syyskuun 11. päivän Katalonian kansallispäivä on muuttunut vuosien takaisista vakavista mielenosoituksista optimistiseksi, suuremman kansanjoukon yhteiseksi juhlaksi, jonka päämääränä on itsenäisyyden tavoittelu. "Katalaaniudesta" onkin tullut aika siistiä.

Vuonna 2014 Kataloniassa järjestettiin epävirallinen kansanäänestys itsenäisyydestä. Sen tulos oli vahva kyllä itsenäisyydelle, mutta äänestyksen epävirallisuus ja pieni osallistujamäärä eivät vakuuttaneet. Tämän jälkeen Katalonia on jatkanut järjestelyjä saadakseen aikaan ihan virallisen kansanäänestyksen asiasta.

Katalonian autonominen hallinto on nyt sitten julistanut virallisen kansanäänestyksen tapahtuvan 1. lokakuuta. Ongelmaksi on muodostunut Espanjan keskushallinnon selkeä kanta näihin aikomuksiin: se näkee kansanäänestyksen perustuslain vastaisena, eikä siten ole valmis antamaan hyväksyntää äänestykselle. Katalonian hallinto on siitä huolimatta jatkanut äänestyksen järjestelyjä ja koittanut saada Espanjan hallintoa hyväksymään sen.

Kerrostalo vuorattuna "kyllä"-lipuilla.
Lähestyttäessä tätä suunniteltua äänestyspäivää, Espanjan hallinto on ottanut käyttöön mitä oudompia keinoja äänestyksen estämiseksi: puolueiden toimistojen ratsioiden ja poliittisten henkilöiden pidätysten lisäksi muun muassa Espanjan poliisivoimia on siirretty Kataloniaan, nettisivuja on suljettu, painotaloissa printtimateriaaleja tuhottu, äänestyskuponkeja takavarikoitu ja henkilökohtaisia kirjeitä availtu sen varalta, jos kyseinen henkilö olisi pyydetty äänestyksen valvojaksi (eipähän saa kutsua). 

En oikein tiedä, itkeäkö vai nauraa tälle meiningille, joka on mennyt Kissa ja hiiri- leikin tasolle. Ensin ehkä naurattaa, mutta sitten kun miettii... kyllä tämä jo aika vakavalta kuulostaa. Loppujen lopuksi keinot eivät ehkä olekaan niin kovin omituisia: tapahtumat alkavat hämmentävästi muistuttamaan lukemiani tarinoita muista maista, joissa poliittinen myllerrys, tyytymättömyys vallanpitäjiin ja kiistat sananvapauden rajoista ovat luoneet samanlaisia tilanteita. Ainoana poikkeuksena se, etten naiivina oikein koskaan osannut ajatella, että ainakin kuvitelmissani sivistyneessä eurooppalaisessa valtiossa sorruttaisiin tälle tasolle. 

Kaikki kaikessa viime viikkoina kuhina Kataloniassa on saanut aivan uuden sävyn, sillä enää kyse ei ole oikeastaan (pelkästään) itsenäisyydestä. Nyt taistellaan siitä, mitä demokratia on ja toteutuuko se Espanjassa. Kataloniassa vaaditaan oikeutta äänestää, antaa mahdollisuus ilmaista oma mielipide itsenäisyydestä. Tavallaan on aivan sama, laittavatko ihmiset rastin kyllä vai ei sarakkeeseen. Tärkeämpää on, että sen rastin, oli se puolesta tai vastaan, saisi ihan virallisesti siihen laittaa. Tämän hullunmyllyn seurauksena Katalonia onkin täyttynyt viime päivinä mielenosoituksista demokratian puolesta. 

Sunnuntain mielenosoitus kansanäänestyksen puolesta.
"Me äänestämme!", huudot raikuivat katalaanikaupunkien aukiolla.
Miten tämä kaikki näkyy sitten minun arjessani? No ainakin siinä, että yhä useampi aamu aloitetaan töissä päivityksillä viimeisimmistä käänteistä: kuka on tällä kertaa pidätetty ja mitä ne nyt ovat taas keksineet. Kaduilla näkee äänestystä mainostavia julisteista, vaikka niitä myös yritetään systemaattisesti repiä alas. Ihmiset kantavat selässään Katalonian lippuja kuin viittana tai pukeutuvat muuten kantaaottaviin t-paitoihin. Yksi työkavereista odottaa, että lokakuu tulisi äkkiä, niin loppuisi kaikki tämä mediakalkatus. Toinen taas pelkää saavansa kutsun äänestyksen valvojaksi, koska ei tiedä, kumpaa totella: Katalonian vai Espanjan käskyjä. Kaverit, joille on aikaisemmin ollut ihan yksi ja hailee kaikki itsenäisyyteen liittyvät liikehdinnät, ovatkin yhtäkkiä heränneet siihen, että hei, eihän tämä ihan näin voi mennä, että täällä ei saataisi edes äänestää asiasta.

"Moi uurnat, moi demokratia", julistaa paperilappuset ympäri katuja.
Kun kampanjan viralliset julisteet on hävitetty, julisteita on alettu printtaamaan ihan normaaleilla kotitulostimilla sanan levittämiseksi. 
Tämä kinkkinen tilanne on tuonut esille sen, kuinka koko yhteiskunnallinen järjestys ja sen lait ovat loppujen lopuksi vain ihmisten välinen sopimus, rakennelma ideoita, joihin suurin osa uskoo ja joita suurin osa noudattaa. Sitten kun tarpeeksi moni alkaa haastamaan näitä ideoita, on se myös hauras ja altis muutoksille. Jos perustuslaki nähdään olevan se painavin sana tässä kaikessa, ei kansanäänestys yksimielisesti ilman Espanjan hallituksen hyväksyntää ole lainmukainen. Mutta tätä seuraakin kysymys: meneekö ihmisoikeudet ja sananvapaus lakina perustuslain edelle? Ja mitä kaikkea nämä ihmisoikeudet ja sananvapaus oikein käsittävät Kaikki tuntuvat niitä kannattavan, mutta samaan aikaan kaikilla näyttää olevan oma käsitys siitä, mitä ne tarkoittavat.

Saa nähdä, mitä ensi sunnuntaina tapahtuu - vai tapahtuuko mitään.



sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Yö, jolloin kaikki suuntaa rannalle: Sant Joan 2017

Istumme valtatiellä ruuhkassa. Pääsemme eteen päin etanavauhtia, mutta tämä on nyt kestettävä, muutakaan ei voi. Kello on kahdeksan illalla, kuvittelimme olevamme liikkeellä ajoissa. Niin taisi luulla moni muukin. Tie ruuhkautuu risteyksissä, joissa se haarautuu. Autoletka pitenee perässämme, kaikilla on mielessään sama suunta: rannalle on päästävä. Vain kohteena oleva kaupunki vaihtelee autossa istujien mukaan. Katson kadehtien vastaantulevien tyhjääkin tyhjempää kaistaa: jos haluaisit viettää juhannusta sisämaassa, pääsisi paljon helpommalla.

Puolen tunnin matka lähikaupunki Mataróon taittuu puolessatoista tunnissa. Ehdimme kuitenkin juuri illallisaikaan. Onneksi kaverit ovat varanneet pöydän kulmabaarista, vaikka varausta tuskin olisi edes tarvinnut: kaupungin keskustassa sijaitsevassa tapasbaarissa olemme lähes ainoat asiakkaat. Kaikki todellakin ovat rannalla.


Olen viettänyt monet juhannukset (tai paikallisittain Sant Joanit) Espanjassa, mutten yhtäkään rannalla, vaikka se onkin se kaikista perinteisin paikallinen juhannuksen viettopaikka. Ensimmäisestä Barcelonan vuodesta lähtien minua on varoiteltu siitä hulluudesta, joka rannalla juhannuksena vallitsee. Ihan hirveä meno, jumalattomasti porukkaa, järjetöntä ilotulistusten ampumista, varastettuja käsilaukkuja ja örveltäviä nuoria. Ei kannata.

Mutta tänä vuonna meidän kaverit sattuvat asumaan ensimmäistä kertaa rantakaupungissa ja meillä on ihan oikeasti mahdollisuus piipahtaa rannalla. Ja juurkin vain piipahtaa: jos ei huvita jäädä, voidaan tulla takaisin asunnolle. 

Liike kaduilla kasvaa mitä lähemmäksi rantaa pääsemme. Terasseilla ihmiset viimeistelevät illallisiaan ja perheet kävelevät pitkin rantakatua. Kaikkialla kuuluu pauketta, kun raketit ja ilotulitukset pamahtelevat ympäriinsä. Outo sekoitus lämmintä kesäyötä ja ääniä, jotka omassa mielessäni kuuluvat pakkasia paukkuvaan uudenvuoden yöhön. Lapsilla on hauskaa ja vanhemmat katsovat vierestä, kun nämä iloitsevat papattien ja rakenttien sytyttämisestä. Kukaan ei ole kuullutkaan suojalaseista.


Saapuessamme rantahietikolle odotan näkeväni lauman nuorisoa ja sen kuuluisan hulluuden. Rannalla on kuitenkin tilaa vaikka muille jakaa. Taktikoimme itsellemme leiriytymispaikan pylvään vierestä, johon välillä holtittomasti ilmaan kirmaavat ilotulitukset eivät ehkä luultavimmin osuisi. Rantabaarin, chiringuiton latinohitit kantautuvat rantaviivalle asti. Ostamme pari mojitoa, joita siemailemme rantahiekalla jutellen.

Ilmassa haisee palaneen käry. Nyt ei ole kuitenkaan kyse ilotulituksista; rannan tuntumassa on sytytetty palamaan naapuruston virallinen kokko. Se ei vedä vertoja Suomen soutuveneistä kyhätyille keoille, mutta on silti näyttävä. Pian myös nuorisoporukoiden omatekoiset, hieman pienemmät kokot syttyvät palamaan. Samalla myös pari päivää aikasemmin loppuneen lukiovuoden muistiinpanot saavat kyytiä, kun ne sytytetään yhteisvoimin tuleen. 

Kello näyttää puolta yhtä ja päätämme lähteä jatkamaan iltaa asunnolle. Perheet suuntaavat kotiin yhtä matkaa meidän kanssamme. Samaan aikaan ihmisiä alkaa virrata rannalle juhlimaan. Mataró ei ole ehkä se suosituin juhannusmesta ja hyvä niin. Tai sitten hulluus alkaa vasta myöhemmin yöstä. 

Kämpillä jatkamme iltaa juoden, sipsejä syöden ja höpötellen. Olen ollut kesäisissä juhlatamineissa jo alkuillasta asti ja olisin valmis suuntaamaan tanssilattioille vain pikaisen nenän puuteroinnin jälkeen. Mieskööri puolestaan alkaa vasta nyt miettimään tamineitaan: valikoidaan kenkiä, joiden tulisi tuntua mukavilta jaloissa, mutta joilla myös varmimmin pääsisi klubille sisään. Olisihan se nyt kurjaa olla joukon ainoa, jolle sanottaisiin, että sinä jäät näistä bileistä paitsi. Sitten mallaillaan kauluspaitoja toinen toisille, kunnes asukokonaisuus saa porukan hyväksynnän ja voidaan edes suunnitella lähtöä. 


Karttapalvelu näyttää, että klubille olisi 15 minuutin kävelymatka. Aletaan käymään tyypillistä perjantai-illan vääntöä siitä, mennäänkö autolla vai ei. Minun kantani on selvä: ei todellakaan mennä! Olemmehan kaikki juoneet ainakin pari drinkkiä. Ja vaikkemme olisikaan, ei kai vartin kävelymatka ole matka eikä mikään. Joensuussa asuessani saatettiin kävellä ainakin se puolituntia 15 asteen pakkasessa kello 3:00 aamuyöstä - sitä saattoi jo kutsua jonkinlaiseksi matkaksi.

Saavumme hiljaisille kaduille teollisuusalueen laitamille. Espanjassa useat klubit sijaitsevat juuri tällaisilla alueilla: kaukana asutukselta ja valittavilta naapureilta, omissa oloissaan kauempana muusta maailmasta. Ja koska nämä alueet yleensä ovat kaukana muusta asutuksesta, ei edes öisin kulkeva julkinen liikenne pysähdy lähimain. Niinpä näille klubeille mennäänkin usein autolla, minkä sosiaalisesta hyväksynnästä kielii klubien omat parkkipaikoitusalueet asiakkailleen. Onneksi Matarón diskot ovat suhteellisen lähellä ja ystävysten askel käy kevyesti kaikesta kotona käydystä valituksesta huolimatta.

Metalliaidat ja suuret teollisuushallit reunustavat yöllisiä katuja. Bensa-aseman kohdalla meitä vastaan kävelee afrikkalainen mies, joka on pukeutunut perinteiseen islamilaiseen tunikaan. Klubien basson täyteinen musiikki kuuluu vaimeana kaukaa. Kohta ollaan perillä. Taidan nähdä jo julkisivun violetit valot. Mutta kadut ovat omituisen hiljaiset. Jo toinen afrikkalainen kävelee meitä vastaan. Tyypilliset, klubien läheisyydessä omia juomiaan juovat nuorisoporukat huutavat poissaolollaan. 

Yhtäkkiä kuulen musiikkia, mutta paljon lähempää kuin aikaisemmin. Tällä kertaa musiikki ei kuitenkaan ole diskomusaa. Erään hallin avoimista ovista kuultaa valoa. Lähestymme teollisuusrakennusta ja näemme, kuinka rakennuksen sisäänkäynti käy ahkerasti ja vaimea puheensorina kantautuu kadulle. Ulkoa päin rakennus on kuin mikä tahansa alueen tehdashalli tai autokorjaamo. Sisältä kuitenkin paljastuu sinisin värein kauniisti maalatut aaltoilevat seinät, jotka eivät todellakaan istu kuvaan teollisuushallista. Vilkaisen sisälle ja näen joukon ihmisiä rukoilemassa hallin lattialla. Etualalla toiset napostelevat jotain ja juttelevat hiljaa. Hengelliset sävelet kaikuvat teollisuusalueen yössä. Tajuan, että meneillään on muslimien ramadan. Ja me olemme matkalla klubille. 


Yhtälailla kuin klubit, myös nämä "moskeijat" on sijoitettu kauemmas asutuksesta ja muun sosiaalisen elämän keskiöistä kaupunkien laitamille. En kuitenkaan uskonut näkeväni näitä kahden kulttuurin hyvin erityyppisiä yöllisiä kokoontumispaikkoja kahden korttelin päässä toisitaan. On kuin olisi nähty paremmaksi siirtää tietynlaiset aktiviteetit pois valtavirtaelämän piiristä sivummalle, missä ne eivät häiritse ketään. Siellä myöskään normaalista käyttäytymisestä poikkeavat toimintatavat eivät herätä niin paljon huomiota tai niitä voidaan kenties katsoa läpi sormien: oli kyse sitten muslimien yöllisistä ramadan ruokailuista ja rukouksista tai sitten paikallisten hatarista askelista ja kännisistä yöhuuteluista. Yhtäkkiä klubille meno tuntuukin jotenkin oudolta, lähes typerältä.

Perille päästyämme emme löydä etsimäämme klubia, kunnes tajuamme sen olevan suoraan nenämme edessä ja suljettuna. Myös toisen klubin edessä kadut ammottavat tyhjyyttään. Toteamme, että juhannuksena ihmiset todellakin taitavat mennä rannalle. Löydämme klubin, jossa on hieman enemmän menoa. Maksamme sisäänpääsymaksun, joka sisältää juoman. Värikkäät valot ja latinohitit saattelevat meidät alakertaan, jossa Sant Joania viettetään kuin mitä tahansa muuta viikonloppua. Tanssimme ja pääsen heti mukaan ryhmiin - rakastan tanssia! Ehdimme nauttia tunnelmasta kymmenen minuuttia, kun pojat älähtävät: "Mennään sittenkin rannalle, kaikki on juhannuksena siellä!" Jään tuijottamaan ehdotusta suu auki. Vastahan me tulimme! Tajuan, että kyseessä ei ole ehdotus vaan toteamus. Lähdemme kohti rantaa, mutta minun jalat vievät asunnolle ja nukkumaan. Välillä en tajua sitten yhtään tällaista paikallisten suunnittelemattomuutta ja suunnitelmien yhtäkkisiä vaihdoksia...

Mutta sitten mietin hetken ja ymmärrän: rannalle pitää päästä, sillä siellä on kaikki muutkin

lauantai 10. kesäkuuta 2017

"Mäntykirkko" keskellä Barcelonaa - Santa Maria del Pi

Miten tässä alkaakin tuntua, että historia toistaa itseään? Tuntuu kuin vierailisin kirkoissa yhtenään. Mutta tottahan se on: täällä päin useat kirkot ovat todella hulppeita ja kätkevät sisäänsä mitä mielenkiintoisempia tarinoita.

Tällä kertaa on vuorossa Santa Maria del Pi. Kävin viime vuonna kattoterassikierroksella Santa Maria del Marissa. Siellä meille suositeltiin myös Santa Maria del Pi:ssä vierailua.

Santa Maria del Pi -kirkko


Santa Maria del Pi sijaitsee Barcelonan goottilaisessa kaupunginosassa, aivan vanhan kaupungin ytimessä. Se jää toisinaan hieman huomaamattomasti pienien kujien ja sen edessä olevan pienen aukion väliin, mutta itse rakennus on silti aika hulppea.

Kirkon julkisivu ja tietenkin, mänty!
Nimensä kirkko on saanut mäntypuista ("pi"), jotka ovat koristamassa kirkon ympäristöä. Tarina kertoo erääseen männyn runkoon ilmestyneestä Neitsyt Marian kuvasta, jonka innoittamana kirkon luo päätettiin istuttaa mäntyjä.

Kirkkoa on kutsuttu myös Kuninkaiden kirkoksi (Santa Maria de los Reyes), josta merkkinä on myös sieltä löytyneet vanhat seinämaalaukset. Kuninkailla katollisessa kirkossa viitataan itämaantietäjiin, joita onkin juhlistettu Loppiaisena erityisesti tässä kirkossa.

Santa Maria del Pi:n ruusuke lasimaalauksineen on yksi Espanjan suurimmista.

Kirkon lattialaatoista löytyy tällaisia varoituksia (kuulemma hautojen takia)
Jo ennen vuosituhannen vaihdetta kirkon paikalla oli sijainnut, luultavasti romantiikanaikainen, kirkkorakennus. Sen tilalle rakennettiin kuitenkin tämä edeltäjäänsä suurempi, katalonialaisgoottilainen kirkko. Jo Santa Maria del Marin kierrokselta tutut historian käänteet toistuvat myös Pi-kirkossa: vuoden 1428 maanjäristys, joka tuhosi kirkon osia ja sen ruusuke pirstaloitui säpäliksi aiheutten jopa kuolonuhreja. Kirkko sai myös osakseen tuhoja Espanjan perimyssodassa sekä sisällissodassa. Kirkon ruusuke tuhoutui toisen kerran sisällissodan aikaisessa tulipalossa vuonna 1936. Seitsemän vuotta myöhemmin se rakennettiin uudelleen olemassa olevien dokumenttien pohjalta.


Kirkon rauhallinen sisäpiha - ei uskoisi, että ollaan ihan Barcelonan keskustan hälinän vieressä!
Katolle kivutessa pysähdytään myös kellotornin luona
Lasiaukosta näkee suoraan alas kirkkoon.
Ennen tätä kautta nostettiin rakennusmateriaaleja sekä viljaa säilöön ylös torneihin.
Kierroksen aikana opas kertoi meille muutamia, hieman hajanaisia faktoja kirkosta ja sen historiasta, mutta kunnon tarinaa ei tästä kierroksesta kyllä irti saanut. Luulenpa, että kierros oli kohdennettu etenkin niille, joiden kiinnostuksen kohde ei ole niinkään itse kirkko vaan lähinnä hulppeat maisemat yläilmoista. Itse tykkään aivan mielettömästi, kun joku kertoo tarinoita vierailukohteen takaa ja mielenkiintoisia huomioita, joita ei muuten tulisi koskaan arvanneeksi. Tämä kierros jäi tarinansa puolesta hieman latteaksi. Onneksi kuitenkin kattoterassilla saimme aikaan mukavan keskustelun oppaamme kanssa ja kyselemällä enemmän hän innostui kertomaan lisää.

Tältä se sitten näyttää! Barcelona Santa Maria del Pi:n katolta


Kierroksen päätöspiste eli kattoterassi oli pitkien ja kapeiden muurin sisässä kulkevien kierreportaiden kapuamisen arvoinen kokemus. Yhtäkkiä oletkin Barcelonan vanhankaupungin kattojen yllä ja melkein tuntuu kuin voisit hyppiä pienille kujille ahtautuneiden rakennusten katoilta toisille. Ymmärrän hyvin, miksi Santa Maria del Marin opas suositteli näitä näkymiä niille, jotka ovat näköaloista kiinnostuneita.
Huom. Kävin kyseisellä kierroksella aurinkoisena huhtikuisena lauantaina
- nyt ei ihan näin lämpimästi tarvitsisi pukeutua!
Espanjalaiset kirkot ovat näköjään hoksanneet, että niiden katot on aikamoisia näköalapaikkoja. Ja koska ihmisiä tuntuu niin kovin kiehtovan ympäristön tutkailu lintuperspektiivistä, miksipä ei siis avattaisi myös kirkkojen kattoterassit uteliaille vierailijoille - ja ehkä siinä samalla tutustutettaisi itse kirkkoon. Ihan hyvä diili. 

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Karnevaalit päättyy sardiinivoileipiin

Jostakin kumman syystä karnevaaliviikko huipentuu täällä päin Sardiinin hautajaiset -nimeä kantavaan juhlaan. Mahdollisia syitä kyseiseen juhlaan pohdiskelin täällä.

Niin tai näin, juhla päättää riemukkaat karnevaalihippalot kerta heitolla ja viimeisen päivän Sardiini-paraati onkin sävyltään hieman synkeämpi: onhan kyseessä karnevaalien ja -toden totta- kaiken muun hauskan ja herkullisen, kuten sardiinien, hautaaminen. Tästä tuhkakeskiviikon juhlasta alkaa nimittäin pääsiäistä edeltävä paastoaminen.

En ollut koskaan aikasemmin kyseistä juhlaa päässyt seuraamaan, mutta tänä vuonna päätin, että onhan ne sadriinin hautajaiset päästävä todistamaan ihan omin silmin. Paikkavalintani taisi olla hieman huono, sillä ajattelin, että pääsen helpolla, jos käyn vilkaisemassa kyseisen paraatin tässä kotikulmilla Sant Cugatissa. Mitä vielä, sardiinin hautajaiset ovatkin täällä kukkomarssi!

Kukko-Karnevaali Sant Cugatin karnevaalien päättäjäisissä
Itse asiassa karnevaalit eivät ole kovin iso juttu Barcelonassa tai kovin monessa sen lähikunnasta - Sant Cugatin pienimuotoiset karnevaalimenot ei siten yllättäneet kauheasti. Poikkeuksia lähialueilta kuitenkin löytyy, sillä esimerkiksi Sitgesissä, Solsonassa ja Torellóssa järjestetään huikeat karnevaalit joka vuosi - ehkäpä juuri siksi ihan kaikille ei sitä menoa ja meininkiä riitäkään.


Sant Cugatissa karnevaaleja on kuitenkin otettu ohjat omiin käsiin ja sitä on muunneltu omanlaiseksi. Tyypillisesti karnevaalien keskeisenä hahmona toimii niin sanottu kuningas Karnevaali (vaikkakin viime vuonna Barcelonan La Taronjada -juhlassa haluttiin ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa ja päähenkilönä toimikin kuningatar Belluga. Tänä vuonna leidin tilalle oli kuitenkin palannut kuningas.) Sen sijaan Sant Cugatissa päähenkilönä ei toimi kuningas eikä kuningatar vaan Kukko-Karnevaali! No eihän siinä mitään, mutta valitettavasti päätin mennä niitä sardiinin hautajaisia katsomaan juuri Sant Cugatiin. Sardiinin hautajaiskulkueen johtohahmo olikin paperimassasta tehdyn kalan sijaan tämä metallinen kukko! En oikein tiedä miksi, mutta mielestäni jokseenkin hyvin omalaatuinen, hieman jopa koominen näky koko paraati "kuoleman" kumistellessa tasatahtia rumpuineen taustalla. En sitten tiedä, olisiko se sardiini ollut sen parempi... Sardiinia ei nimittäin tällä kertaa haudattu muualle kuin omaan massuun, sillä päätekohteeseen, luostarille päädyttyä oli vastassa sardinada, eli sardiinivoileipiä halukkaille - nam nam!

Sardiinivoileipiä kulkueen jälkeen


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Espanjalaisen keskustelukulttuurin salat

Espanjalainen keskustelu: kommunikointia kahden tai useamman henkilön kesken ilman minkäänlaista havaintoa siitä, kenen vuoro on milloinkin puhua, kuka puhuu seuraavaksi, että toisen keskeyttäminen on epäsuotavaa tai että kanssakeskustelijan kuunteleminen olisi ihan kohteliasta. 

Tai tällaiselta espanjalaiset keskustelut ainakin itselleni näyttäytyivät Espanja-aikojeni alussa. 
Keskusteluja Barcelonan terasseilla

Espanjalainen keskustelu voi mennä esimerkiksi näin:

Marc: "Joo siis se tyyppi ei osannu laittaa Exceliin niitä numeroita, et miten se on muka saanu sen työn, jos kerta ei tuommosta hommaa osaa, en nyt muista, mikä hän oli koulutukseltaan, mut -"
Ana: "Me syötiin yks päivä lounasta sen kanssa yhtä aikaa - hei, oottko nähneet, et tohon on tullu tollanen uus kahvila? - joo niin kyl luulis, et se osais ees ton homman tehä."
Pau: "En oo huomannu, mut tiiättekö siinä sen ja sen kadun risteyksessä on nykysin sellanen tosi kiva baari, missä ollaan aina välillä Marian kanssa käyty. Niillä on siellä -" 
Ana: "Ai vähän kiva! Siis mitä Marialle nyt kuuluu?" 
Pau: "Ihan hyvää sille kuuluu; niin ne tekee tosi hyviä kinkkuvoileipiä -" 
Marc: "Mut saitteks te kans sen sähköpostin, jonka Javi lähetti? Siitä kyllä huomas heti, että -" 
Pau: "Joo, ai niin se! *nauraa*" 
Marc: "Oota, mä etin sen... nii pitäskö meijän mennä joku päivä syömään yhessä sit sinne?" 
Ana: "Hitsit, sataakohan huomenna vettä, kun ollaan ajateltu, et mentäs kävelee Carreteras de Aigues:lle." 
Pau: "Ei se kai pitäis sataa. Voitas kattoo ens viikolla, jos mentäs vaikka syömään. Voitas vaikka -" 
Marc: "Hei, täs se viesti on!" 
Pau: "Nii hei, mitkä tiedot sen piti sinne Exceliin muuten syöttää? Huomenna ei pitäis sataa, mut sunnuntaina ehkä. Miten teillä muuten meni viime viikolla se patikointireissu?" 
Ana: "Joo siis se meni tosi hyvin. Siinä oli kyllä muutamia kohtia, jotka oli vähän haastavia, etenkin kun siinä matkan varrella oli paljon irtokiviä ja piti varoa, ettei lähe luisumaan mäkeä alas -" 
Pau: "Nii löysit sä sen sähköpostin?" 
Marc: "Hei Ana, sä et oo mukana tässä viestissä! Mä lähetän tän sulle kans niin näät, miten se on kirjottanu tähän noi tervehdykset niin virallisesti ja kaikkee, ihan kun se puhuis jollekin arvovaltaiselle henkilölle."

Tämä on vain yksi monista espanjalaisista keskusteluista, joiden monimutkaista logiikkaa, aiheesta toiseen hyppimistä ja keskustelukumppaneiden outoakin oudompaa kohtelua olen saanut olla todistamassa. Kyseisen kolmen kaveruksen välisen keskustelun kuulin eräänä perjantai-iltana bussissa töistä kotiin mennessäni.


Voinkin todeta, että espanjalaisessa keskustelussa ei ole ollenkaan kummallista, jos:

- käyt useampaa keskustelua yhtä aikaa ja limittäin
- käyt yhtä keskustelua samanaikaisesti yhden henkilön ja toista toisen kanssa 
- kysyt kysymyksen, mutta et jaksa kuunnella vastausta loppuun
- kysyt kysymyksen, mutta vain sanoaksesi jotain
- jäät jumiin pieneen yksityiskohtaan, joka ei ole oleellista kyseisessä keskustelussa
- aloitat yhden keskustelunaiheen, joka kuitenkin sivutetaan jonkin muun hetkellisesti oleellisemman aiheen tullessa kuvioihin (näät bussin ikkunasta jotain, jota pitää kommentoida juuri siinä ja heti; syöt ruokaa, jonka makua on keskustelun väliin kommentoitava yms.); myöhemmin palataan takaisin alkuperäinen keskustelunaiheeseen
- et odota, että puhuja pitää hiljaisen tauon osoittaakseen, että hänellä ei ole enempää sanottavaa ja että nyt on jonkun muun vuoro puhua, vaan keskeytät raa'asti toisen puheen, kun sinulle tulee siitä jotain mieleen
- kommentoit asioita ympäristöstäsi, jotta olisi jotain juteltavaa
- toisen puhuessa et mumahtele väliin "mm" tai "nii" ihan vain osoittaaksesi, että kuuntelet
- kaikesta asiasta toiseen hyppelystä huolimatta seuraat keskustelua monitasoisesti ja rekisteröit keskustelukumppaniesi sanomiset mieleen, vaikka et osoittaisikaan koko ajan kuuntelevasi aktiivisesti jokaista sanaparia


Vaikka espanjalainen keskustelukulttuuri voikin vaikuttaa häkellyttävältä näin suomalaisena, olen kuitenkin oppinut pikku hiljaa ymmärtämään sitä. Se, mikä vaikuttaisi suomalaisena hyvinkin töykeältä, ei sitä todellakaan ole täällä. Esimerkiksi toisen keskeyttäminen osoittaa vain sen, että olet kiinnostunut aiheesta tai innoissasi, kun saat jutustella tälle tyypille - et vain malta olla sanomatta kommenttisi siltä istumalta. Myöskään aloittamiesi keskusteluaiheiden sivuuttaminen ei varsinaisesti ole paha asia, sillä usein sinua on kyllä maltillisesti kuunneltu, mutta lisäkysymykset ja kommentit vain saattavat tulla hieman viiveellä koko keskusteluhötäkässä. 

Vieraan kielen opettelun lisäksi keskustelun kulun ja keskustelun ääneenlausumattomien sääntöjen opettelu on ollut kuin ihan oma opinkappaleensa. Jotain olen tainnut jo paikallisesta keskustelukulttuurista omaksua: nykyisin Suomessa ollessani joudun välillä pahoittelemaan, kun olen itse se, joka keskeyttää kanssakeskustelijoiden puhetta. Mutta kuten espanjalaiset, teen sitä huomaamattani, tarkoittamatta mitään pahaa.