Kerron teille tarinan. Se alkaa suuriin piirtein niin, että "oli synkkä ja myrskyinen yö"...vaikka ei ollutkaan yö, ja sääkään ei ihan myrskyinen ollut, sateinen, harmaa ja pilvinen vain. Espanjassakin on siis rumia ja sateisia päiviä! Niitä osui tammikuun alkuun aika montakin. Kai se on osa sitä kuuluisaa talvisateiden ilmastoa. No, mutta mitä pienistä, meitähän ei pienet sadekuurot suomalaisina haittaa (vaikka kaikki liikennejärjestelyistä muuhun asioimiseen toimiikin kehnommin sadesäällä, sillä paikalliset eivät nähtävästi oikein ole tottuneet taivaalta putoaviin vesimolekyyleihin).
Päätimme lähteä Reetan ja tämän poikaystävän kanssa tarkastamaan Barcelonan harmautta hieman korkeammilta maaperiltä, Parc del Guinardó -puiston kukkulalta, Turò de la Roviralta, jossa sijaitsevat myös El Carmelin bunkkeri. Olin käynyt kukkulan huipulla kerran aikaisemmin, mutta silloin matka ylös taittui helposti autokyydillä. Tällä kertaa päätimme taivaltaa metroasemalta jalan, vaikka paikallisten mielestä sateinen sää ja moinen kävelyretki eivät yhteen sopineetkaan.
Jostain kumman syystä päädyimme järkeillen ratkaisuun, että El Carmel -asuinalueella sijaitseva El Carmelin bunkkeri olisi kenties lähellä El Carmel -metroasemaa - loogista, eikö? Ensimmäinen ohikulkenut pappa, jolta ystävällisesti pyysimme reittiohjeita, pyöritteli silmiään ja voivotteli Guinardón puiston sijaitsevan ainakin 40 minuutin kävelymatkan päässä. Emme lannistuneet - tänään sitten käveltäisiinkin vähän enemmän! Onneksi olimme laittaneet lenkkarit jalkaan (molemmat vieläpä nätin valkoiset converset, jotka eivät myöhemmin enää olleetkaan niin kovin puhtaat).
Seikkailumme jatkui pitkin El Carmelin barriota, jonka vuoristoratamaiset kujat puikkelehtivat sinne sun tänne ja sen kadut huokuivat aidon pikkukylän tunnelmaa. Matkan varrella pysähdyimme kysymään lisäohjeita perille pääsyä varten, mutta pian tajusimme, että saimme ohjeita toisensa jälkeen, mutta ne eivät oikein istuneet yksi yhteen: ensimmäinen sanoo tuonne, toinen tänne. Vihanneskaupan nuoren tytön oletimme tietävän mestan - muistinhan sen olevan nuorison suosima hengailupaikka, erityisesti kesäiltojen auringonlaskun aikaan. Tyttö valitteli, ettei tiennyt paikkaa, mutta koitti jopa etsiä reittiohjeita meille netistä. "Kuinka ystävällistä!", ajattelimme.
Ystävälliset ohjeistukset alkoivat kuitenkin risomaan siinä vaiheessa, kun olimme ehtineet tehdä taivalta yli tunnin verran. Pari tyyppiä oli jo epäillyt, että haluamme sittenkin löytää Parc Güellin, kuuluisan Gaudín puiston, jonne juuri oletettavasti meidän näköisemme turistit etunenässä suuntaavat. Korostimme kuitenkin, että nyt ei mestari Gaudin luomukset olleet kiikarissamme, vaan ihan vaan herra Guinardón puistoalue riittäisi.
Olimme jo raahautuneet ensin metroasemalta ylös kukkulalle, ja seuraavaksi meidät oli opastettu laskeutumaan sama kukkula alas, kunnes ymmärsimme ottaa kohtalomme omiin käsiin ja paikantaa itsemme bussipysäkin kartasta. Tuloksena oli tietenkin, että sama kukkulahan sitä olisi kivuttava taasen ylös, sillä niin kuin arvata saattaa, olimme koko ajan olleet aivan etsimämme paikan vieressä, mutta kukaan kadulla vastaantulleista ei ollut osannut neuvoa meitä sinne. Matkan varrelta onneksemme löytyi hissi, joka helpotti hieman taivaita kohti nousevia katuja pitkin kipuamista.
Vihdoin ja viimein parin tunnin lenkin jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin näille siviilisodan bunkkeriraunioille, joista sodan aikana Barcelonaa puolustettiin ilmatorjunta-aseilla. Bunkkerit asetettiin paikalle vuonna 1937, samaan aikaan kuin vastaavat Montjüic-kukkulallekin. Myöhemmin sodan jälkeen 60- ja 70 -luvuilla kukkulalle muodostui espanjalaisien maahanmuuttajien hökkelikylä. Vuoden 1992 olympialaisia varten nämä rakennelmat haluttiin purkaa kaupunkikuvan siistimistä varten. Nykyisin Barcelonan historiallinen museo (MUHABA) pitää huolta kohteesta, sillä se sisältää paljon pistäviä muistoja ja tärkeitä muistutuksia Katalonian ja Espanjan historiasta.
Maisemat olivat aika mystisiä usvaisessa säässä. Olimme varmaan ainoat tuona päivänä paikalle kivunneet, mutta mielestäni parin tunnin seikkailu oli myös sen arvoista. Barcelonan näkeminen harmaassa sumussa antoi aivan erilaista perspektiiviä koko kaupungille. Vaikka voin kyllä myöntää, että kesällä ja aurinkoisella säällä paikka on paljon upeampi. Laitan todisteeksi pari kuvaa viime kesältä.
Tarinan opetus kuitenkin kuuluu näin: jos haluatte löytää tienne perille ilman parin tunnin lenkkeilyä, älkää luottako ihan sinisilmäisesti kaikkiin ystävällisesti opastaviin vastaantulijoihin. Paradoksaalista on nimittäin se, että he haluavat olla niin kovin ystävällisiä ja auttaa, vaikka eivät oikeasti tietäisikään, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Ja toisekseen, kokeilkaa kysyä, vaikka bunkkereita tai Turò de la Roviraa... me nimittäin etsittiin kyselyissämme "Parc del Guinardóta", eikä ihmisillä tuntunut olevan tuon taivaallista ideaa, missä moinen puisto sijaitsee. Ehkä tämä näköalakukkula tunnetaan jollain muulla nimellä paremmin.
Tunnisteet: Barcelona, vinkit
